Pikkukönkäälle ei päässyt muuta kautta kuin kiipeämällä jyrkkää kallionviertä polkua alas. Pientä miestä pelotti ensi kertaa se kulkea, muilla kerroilla ei. Alhaalla odotti eräänlainen aarrekammio, joskus kirjaimellisesti. Koskenlaskijoiden tippuneita tavaroita kerättiin useamman kerran talteen. Mutta varsinainen aarre oli joki, vesi, pyörteet. Kalat! En ole tähän päivään mennessä mitään isoa kalaa pyydystänyt, minut on jostain syystä irrotettu metsästäjä-kalastaja -kulttuurista. Kun minun siimani pysyivät löysinä, muilla ne venyivät. Mutta ne kalliot! Ja se könkään kuohu, kohina! Ehkä minä vielä päihitän tämän aikuisiän korkean paikan kammoni, kapuan alas kokemaan uudestaan sen, mitä en muutenkaan voi unohtaa. Jos vain vielä löydän polun pään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti