Eilen oli se päivä
jonka tänään tahtoisin muistaa.
Vaahtokarkin tuoksu nenässä.

Astumme nuotioiden luota
yön, toisen, yli
kuuden ruokalajin illallisiin.

Huominen on se päivä
jota eilen uskalsin odottaa.

Maut katoavat,
maut pysyvät,
kieleni kärki on
kielesi kärjellä
ja jokainen annos
on entistä maukkaampi.

Jostain syystä mikään menu ei ole kanssasi vieras.

Niin paljon vähemmän aikaa kaikkeen. 

Niin paljon enemmän kaikkea 

mihin ehtiä. 

Tämä laulu vain lyhenee 

mitä pitempään tanssii. 

Astele tähän kiinni. 

Nähdään kasvetaanko pituutta vai leveyttä. 

Tänne tulee hajuja
joita en tunnista.

Täällä kuuluu ääniä
jotka eivät kerro minulle mitään.

Viekää vielä näkönikin.

Tästä eteenpäin on vain tunnusteltava.
Kuten tähän asti.

Ei teräviä esineitä kumiveneeseen

Tähän kohtaan minä laitan nastan.

Painottomana paljussa,
Siriuksen alla, vieressä, kohdalla, reunalla,
kokea äärettömyys.

Kun joku vielä tulostaisi tähtikartan.

Joskus tulee hetki.

Nykyisin entistä useammin
jos minulta kysytään.

Kun tuntuu tärkeämmältä tarkistaa
kasvaako varpaankynnet suoraan,
pitäisikö käydä parturissa.

Kuin miettiä globaaleja lämpömittareita.

Mikä ihme se on
joka pakottaa
katsomaan peiliä
niin läheltä
ettei näe
takana palavaa kiuasta?

Auringonpimennys

Ja siinä me katsoimme
kuuta ja aurinkoa
näkemättä kumpaakaan.

Näköhermoni ovat siirtyneet huuliini.
Huuliisi.

Kai se on se aika
Joka opettaa  

Että ne jotka tekee sinulle hyvää, 

ovat niitä joille haluaa tehdä hyvää.  

Kai se on se aika. 

Todeta että tätä hyvää haluaa loppuelämän. 

Tehdä. Kokea. 

Kokonaisuutena ajatellen
pienen tauon pitäminen
on paikallaan.

Pitää jättää aikaa elämiselle.

Ja sitä, juuri sitä, minä olen tehnyt, ja teen!

Leijoina

Verellä allekirjoitettu sopimus

sitomaan jalat tiukasti maahan,

siihen saakka kun

ne maan alle peitetään. 

Jalkapohjiin implantoidut koukut.

Tarranauhat ja pikaliimat.

Siipien sulat nypitty pois.

Ja vaikka heliumtankitkin tyhjensin,

täällä minä taas leijailen.

Pidän sinusta kiinni ettei huimaisi. 

Kevät

Leikkaan katupölyyn kokoiseni aukon,
mahdut kulkemaan siitä perässä.
Tänään on niin tyyntä.

Emme enää jätä lumeen jälkiä.
Pöly täyttää tyhjiön
nopeammin kuin koivu ehtii saada ajatuksen
että heräisi,
kasvattaisi silmun, lehdet, vastan.

Kun odotamme kirkasta ilmaa,
pehmeitä oksia,
pese roihullasi minusta lika pois.

Kun ottaa huomioon 

luonnonvarojen liikakäytön,  

saastumisen, 

ihmisten eriarvoisuuden, 

vihan ja pelon,

se mitä viivan alle lopulta jää 

on se että minä rakastan sinua!

Sua lähde kaunis katselen

Pintasi väreilee digitaalituulessa,
bittiaaltojen heijastuksissa
satojen satujen saturaatio.

Ja silti minä katson läpi
jokaisen kebab-annoksen,
helteisen lomaparatiisin,
suksien suhinan keväthangilla,

pohjaan, josta puhallan
oman aaltoni,
uudeksi väreeksi pintaan.

Renkaat irtoavat asfaltista
ennen kuin kiitorata päättyy.
Kestää vielä jonkin aikaa
ennen kuin turvavyö-valo sammuu.

Mahanpohjassa tunne painovoimattomuudesta,
voimattomuudesta,
vaikka painan enemmän kuin koskaan.
Tiedän että tällä massalla ei ole muuta mahdollisuutta
kuin kohdata tuo iso järkäle uudestaan.

Ja kun lähtökiihdytyksen adrenaliini sulaa pois,
en ole varma ehdinkö tälle lennolle sittenkään.

Ja minulla oli se hetki
kun sain sanottua kaiken
mikä on tärkeää.

Enkä nyt osaa sanoa enää mitään.
En.
Mitään.

Anna minulle sana!
Ei kai se ole sinulta pois.

Laivat jotka eivät lähteneet

Laivat jotka eivät lähteneet
palaavat satamaan jota ei rakennettu.

Tyhjentävät saaliinsa
kontteihin joita kukaan ei tuonut paikalle,
vietäväksi kalanjalostustehtaisiin
joiden kivijalat jäivät muuraamatta
betonista jonka kalkkikiveä
ei jaksettu louhia.

Syön mikroaaltouunissa lämmitettyjä kalapuikkoja,
tuijotan tyhjää seinää
näkemättä meren horisonttia,
laivoja jotka eivät palanneet.

Haikusarja - osa VII (Finale)

Muotoilee vuosi
meistä patsaita moneen
kummaan näyttelyyn.

Haikusarja - osa VI

Sen tason mukaan
jossa juureni makaa
korteni kasvaa.

Haikusarja - osa V

Vielä kuolleena
minä sinua muistutan -
olen kukkinut!

Haikusarja - osa IV

Itselle lupa
askel kerrallaan piirtää
tieni jään yli.

Haikusarja - osa III

Vielä ei pääse
kadottamaan kuvaansa
pihlajan varjoon.

Haikusarja - osa II

Kaarnaan piirretty
pelastussuunnitelma
seilaa virrassa.

Haikusarja - osa I

Kuuta koskemaan

vaikka et haluakaan

kasvatat oksan.

Omalla puolella

Yksi tahtoo yhtä,
kaksi tahtoo toista,
ja kolme on jo enemmistö.

Asiat kiistelevät,
ja silti astiat kilisevät,
sirpaleet raahautuvat jalkapohjissa
huoneesta huoneisiin.

En minä odottanut aikuisuudelta
jatkuvaa kamppailua siitä
kuka milloinkin saa olla oikeassa.

Sen minä arvasin
etten koskaan oppisi tunnistamaan
kuka on ymmärtänyt asian oikein
ja kuka niin kuin haluaa.

Mutta onhan se hyvä,
että on vaihtoehtoja.
Pari lautasta ehjänä vielä.

Olisitkin ollut jazz-laulaja.
Olisit voinut ymmärtää.

Blues?
Emme olisi koskaan kohdanneetkaan.

Kerroksia

Ovi avautui, ja askelten ääni siirtyi kauemmaksi kolme neljäsosasekuntia kerrallaan. Kun oli varma että lähtijä oli ehtinyt nurkan taakse matkalla ties minne, hän juoksi polkupyöräsyvennyksen piilosta pysäyttämään oven ennen kuin se taas jysähtäisi lohduttomasti kiinni. Tällä kertaa ehti, tällä kertaa lähtijä tarvitsi isomman aukon saadakseen koko itsensä pihalle.

Hän antoi oven painua omaa vauhtiaan kiinni kun oli päässyt tuulikaapin lämpöön. Tuulikaappi oli iso, toisella puolella tilaa ties mille mutta nyt se oli tyhjänä. Sinne hän käveli odottamaan rappukäytävän valojen sammumista, ihan siltäkin varalta että ulos tulisi joku muukin tai lähtijä palaisi hakemaan unohtunutta bussikorttiaan tai lompakkoaan. Tai lapsiaan, tai lapsuuttaan, mistä sen tietää mitä ihmiset unohtavat.

Hiljaisuus, lopulta pimeyskin. Pihalta tulevassa valossa näki liikkua varovasti väliovelle, sen toiselle puolelle, kädellä jousen vetoa estellen ettei ovi paukahtaisi kiinni. Edessä hämärässä tuntematon arkkitehtuuri jota kohti oli mentävä. Reitti kääntyi vasemmalle, johdatti hissille ja sen ohi portaisiin. Varovaisin, äänettömin askelin ylöspäin, korvat valppaina kaikelle häiriölle. Hyvät kengät, niillä ei ollut mitään ristiriitaa noiden pintojen kanssa. Ensimmäinen porrastasanne. Ensimmäinen kerros, jonka ovien ohi oli mentävä nopeasti. Toinen kerros, kolmas. Kolmannessa kerroksessa joku oli vielä hereillä, kuului musiikkia tv:stä, radiosta tai mistä ihmiset sitä kuuntelevatkaan. Tuon kohdalla ei ehkä tarvinnut olla niin varovainen.

Kolmannen ja neljännen kerroksen välinen tasanne, ja jostain kuuluu yhtäkkiä avautuvan oven ääni. Seis! Alhaalta? Ei, ylhäältä! Käytävän valot syttyvät, ja hänen on pakko hiipiä nopeasti siihen nurkkaan minne ylemmästä kerroksesta ei näe. Ääni kuuluu kauempaa, ehkä viidennestä. Eihän tässä enempää kerroksia olekaan. Hissi liikkuu, ylöspäin. Ovi avautuu, pienen hetken päästä hissi valuu alaspäin ja ääni on nyt jarruttava, ei vetävä. Hissin ovi, väliovi, vaimeana ulko-ovi. Puoli minuuttia. Minuutti. Valot sammuvat. Ulko-ovi, valot, ja kaikki äskeinen uusintana päinvastaisessa järjestyksessä. Kun ylhäältä kuuluu kuinka asunnon ovi vedetään kiinni, ei kuulu enää muuta kuin veren kiihkeä rytmi korvissa. Ylin kerros olisi hyvä jättää tänään väliin.

Muutama minuutti sykkeen laskeutumista odottaen paikallaan pimeässä. Hämärässä. Elossa. Kädet hakevat taskusta jo välineen. Tahrivat nipun hennolla hiellä.

Jälkeenpäin olisi hyvä kerrata yksityiskohtia. Kapuamista entistä varovaisemmin ylimpään kerrokseen, omasta lupauksesta huolimatta. Äänien kuuntelemista postiluukkujen kautta. Niiden luukkujen raottamista äärettömän hitaasti, vihkosen työntämistä puolittain luukun sisään ja luukun laskemista äänettömästi alas pitämään paperia paikoillaan. Siirtymistä ovelta ovelle, eteenpäin ja alaspäin, koko ajan kaikki aistit nukkuvan suden tavoin avoinna ja hereillä. Kolme. Kuusi. Viisitoista. Mutta ilman mitään muistikuvaa hän oli lopulta takaisin tuulikaapissa, pyyhkien hikeä otsaltaan, kädet tyhjinä ja kosteina, kurkkimassa ulko-oven pienestä lasi-ikkunasta liikkuiko pihalla ketään.

Oman talon ulko-ovella olo alkoi olla jo huojentunut ja turvallinen. Kaksi kerrosta ylempänä, 38 portaan jälkeen, jopa helpottunut. Avain lukkoon, väylä auki, postiluukusta nippu parin päivän päästä vanhoja mainoksia suoraan paperinkeräykseen. Tänne ei kukaan ollut tuonut runoja.

Villinä yritin sitoa auringon,
laulaa sille ettei se vajoaisi,
jättäisi pimeään.

Hyvyyttä täynnä
katsoin sen kirkautta, itkin,
muistellen tanssiani viimeisillä aalloilla.

Sokeille silmilleni, vakavasti,
annoin luvan
loppuun asti hehkua, palaa.

Mutta viisaana tiesin,
lopussa pimeys on oikein,
vaikka kuinka raivoan
vasten valon kuolemaa.

En silti lempeästi mene
tuohon yöhön hyvään.

Kaikkeen en ole aina pyytänyt lupaa.

Siirtää sinut pöydän toiselta puolelta viereeni.
Käteni ympärillesi.
Huuleni huulillesi.

Näihin minä lupaasi pyydän.
Sydämeesi.

Valoja

Tuossa alavalossa,
näetkö nuo partakarvat
jotka kasvavat nopeammin kuin muut?

Siinä sivuvalossa,
näetkö tuon nyrkkeilijän nenän
vaikkei sitä ole kukaan koskaan murtanutkaan?
(Sukuviaksi sanovat)

Tässä valossa,
näetkö minut?