Minulla on tässä edessäni
kasa papereita.
Kiipeän pinoa pitkin
jokaisen sanan lukien
hiljaisuuden mereen
ja takaisin.
Niistä minä virteni teen.

Kysyvät miten voin,
jaksanko.

Antakaa minulle välillä happea,
lukekaa minulle ääneen lakitekstejä,
kirjatkaa ylös mitä sanelen.

Torni huojuu
mutta en anna sen kaatua.

Fata Morgana

Näet horisontin yllä leijumassa purjelaivan.
Uppoava hylky, uljas vahva kuunari,
ilman värinässä mahdotonta sanoa.

Toivot länsituulta puhaltamaan sen lähemmäksi
jos on ehjät purjeet,
kiiltävät tykit,
vastakuuratun kannen puhdas puun tuoksu.

Toivot itätuulta viemään pois
lahosienen läpiporaaman,
mädän ja homeisen
lentävän hollantilaisen.

Mutta tulisi vähän lähemmäksi ensin.
Antaisi merkin,
tietäisit mitä toivoa.

Ehkä se oli ihan eri ranta
missä sinä nousit merestä.
Jos se oli joku muu puu
jonka latvaan kiipesit.
Taisi olla sama auringonnousu
minkä sieltä näit.
Mutta laskeuduit samalle polulle.

Kuljemme ihmisvirtoja vastaan, niitä seuraten,
voimattomina kun emme voi kaikilta kysyä
kuka heistä olisi se
joka saisi pilvet väistymään auringonlaskun tieltä.

Se oli tämä sama polku
Se oli juuri se toivo
taiasta joka kumoaa painovoiman.

Levitoimme vain pienen hetken
kunnes jalkamme tapasivat taas maan.
En ehtinyt edes runoa sinusta kirjoittaa.