Itsepäisesti odotin että vuorokausi vaihtuu,
oli uusi ajatus valmiina huomiselle,
näkökulma joka tänään oli etuajassa.

Itsenäisesti huomasin
aika syö ajatuksia.

Riittääkö huomisia näille ajatuksille?

Palavat puut, palaavat

Kytken itseni kaapelikanavilta.
Hautaan sanani kuusen alle,
tai männyn jos se nyt on lähempänä.
En ota vastaan, vihtaan,
mihinkään puskaan,
komentoja olla osa tätä näytelmää.

Joko sauna on lämmin?
Joko on sulatettu pakkasesta viime juhannuksen lehdet,
kaadettu olutta kiuluun
pieksemään löylystä
menneen vuoden haju?
Tyhjennetty virtapankki ja USB?

Välillä on hyvä vain olla hiljaa
kuulla kuinka kenguru kuorsaa.

Ovat jalostuneet,
ovat jalostuneet nämä minun ajatukseni.
Niin kuin viini vanhenee tammitynnyrissä,
imee itseensä jalopuun aromin,
hengittää puun läpi itseensä tuoksun
jonka me juomme nenällämme
kun kumarramme lasiimme.

Taivaan läpi
lumihiutale kerää
kaiken mukaansa
ja muuttuu raskaaksi,
ei jaksa enää leijua.

Ovat jalostuneet,
ovat vaikeutuneet nämä minun ajatukseni,
niin kuin viini tyhjenee lasissani
yritän niitä ymmärtää.

Ihan vielä hetken aikaa,
viikko pari mitä näitä ajanjaksoja onkaan,
pelkääminen on sairautta.

Jeesus tule, oletko valmis?
Teimme Sinulle enemmän vettä missä kävellä.

Mikään ei

Vähitellen on tulossa se hetki
kun kissa ei enää putoa jaloilleen.

Arkkitehti ei nuku koskaan,

arkkitehti ei ole koskaan valveilla.

Loputtomia portaikkoja pitää suunnitella,

kaikki loputtomat ovat vain unta.

Tässä talossa on ovikoodi jota ei suunniteltu,

se rakennettiin jälkeenpäin.

Siitä alusta

kuusitoista askelmaa ylöspäin

ja tiedät että päästäksesi loppuun

minun on pitänyt suunnitella sinut.

Näkökulmia

Mihinkä suuntaan,
mihinkä päin,
nyt käännyn kun katsot
minua näin?

Vaihdan kameraasi optiikan
muutan sen kiikariksi
ja käännän toisin päin.

Poista linssit niin näet.

Kiitos kun kysyit!
Kaiken tämän keskellä
kun rakennan paperimassasta Kuu-laskeutujaa,
täydennän Sibeliuksen keskenjäänyttä,
puristan sielustani yhden tarinan
Muumiperheeseen
(jonka voi painaa harvinaiseen mukiin).

Kaikki maailman informaatio sataa syliini
eikä minulla ole sateenvarjoa sitä vastaan.

Tai sen puolesta.

Niin että hyvin voin jos kysytään.
Jos.

Välitestamentti

Jossain kohtaa sanataiteilijan luomisvoimaa tulee hetki, että on sanonut juuri riittävästi siihen hetkeen, siihen kohtaan tarinaa jota kirjoittaa. Tuo edellinen runo, jotenkin se tuntui punovan yhteen koko Unipuuharhan idean, teeman, motiivin, sydämen. Miten ihmeessä tästä voisi enää jatkaa!?

Sanat eivät hellitä, ne kiusaavat välittäjäänsä edelleen. Saavat muotoja ja järjestyksiä jotka tuntuvat oikeilta, hyviltä(kin). Mutta vaikka kuinka julkaisijaminä niitä pureskeleekin, ei niistä mikään ole yli kahteen kuukauteen osoittanut olevansa sen arvoinen että voisi kirsikkapuiden kukkien terälehtiä varistaa. Onko sitten syksy joka saisi jotain värikästä taas aikaan, en tältä värisokeudeltani sitä varmasti osaa sanoa.

Runoilija saattaa elää haaveissa, pyydystämiensä kalojen seurana. Saattelen valmiiksi tekemistäni sanoista kokoelmaa, ehkä se joskus valmistuukin. Mistä tietää jos näitä sanoja voisi lukea joskus paperiltakin. Ja uskon että jossain vaiheessa saan taas aikaan tekstiä joka ylittäisi oman blogijulkaisemisrajani. Tämä Unipuuharha kun on tarkoitettu pitemmäksi journaaliksi sanataiteilijan loputtomalla matkalla kohti itsensä ymmärtämistä. Kiitos sinulle kun olet lukenut!

Olen kirjoittanut tätä runoa koko ikäni.

...

Ja kun luulin sen olevan valmis
näin kirsikkapuiden kukkivan.

Siinä missä muisti maalaa menneen,
toivo tai pelko tulevan,
me olemme värittäneet nykyisen
niin monella värillä
kuin sekalaisten vahaliitujen
jämälaatikosta olemme löytäneet.

Ja vaikka löytäisimme vielä pyyhekumin
joka tehoaa siihen epämääräisesti hohtavaan
kiinalaiseenkin vahaan,
emme saa enää muuta esiin kuin kevään tuulissa
viluissaan värisevän
kaikkia tulkintayrityksiä pakenevan
läpinäkyvän totuuden.

Ja kun meitä ei huvita sitä sellaisena katsella,
puemme sille omia viittoja kerros toisensa päälle
kunnes on taas hyvä.

Numeraalien pastoraali

Yhdestä viattoman tuntuisesta hedelmästä kasvoi
miljardien näkyjen näkeminen,
numeraalien pastoraali,
kiusausten kisailu,
never ending nälkä.

Me emme pystyneet tyytymään
viiteen leipään kahteen kalaan.

Kolme kertaa kiellämme sen mitä meillä on,
seitsemän päivää seitsemästä
kasaamme vuorta Happiness
jonka raavimme neljänkymmenen,
sadan, tuhannen
rakkoisen käden täyttämästä
reikäisestä taskusta.

Mutta. Nevertheless.
Ei saavu God Bless.
Ei täyty kynttilöistä viimeinen kakku,
kun me nälän narrit
kuljemme saman matkan
seimestä ristiin.

Ennen seitsemän ruokalajin illallista
puen peilikaapista päälleni
uuden ilmeen jokaista haarukallista varten.
Viineille omansa,
hapokkaat.

Jos joskus menemme pimeään ravintolaan,
raahaanko nämä kaikki sinnekin?

Lautasten kirkuessa
toivon etten näkisi
niin hyvin silmiesi läpi.
Mitä jos joskus
pidetään sellainen päivä
ettei riisutakaan naamioita pois?

Mutta sen tiedän että se liikkuu kohti,
oli sillä sitten kuinka kiire hyvänsä.

Jostain on saanut vainun
eikä sitä enää voi harhauttaa
varpaanjälkensä pyyhkimällä,
hengitystä pidättämällä.

Niin, toivon ettei se ihan hoppua pitäisi,
ajaisi heti tuon punaisen valon takaa
puoli vuotta vanhalla katumaasturillaan.

Voisi se liikkua kävellen,
ontua jotakin jalkaansa,
katsella tullessaan viittoja näyteikkunoista,
lauleskella,
tavata torilla tuttuja pullakahvin äärellä,
muistaa jättäneensä valot eteiseen palamaan
ja palata ne vielä sammuttamaan.

Ennen kuin lopulta saapuisi,
näyttäisi minulle määräni pään,
ja jatkaisi.

Meidän on lopetettava nämä tapaamiset.
Ei siksi että olet taas unohtanut siivota ja
puolikuusi pistelevät jalkapohjissa,
olisin silti voinut löytää ankkuripaikan
vaikka haavat kirvellen.

Me yritimme katsoa yhdessä metsää,
sinun tyykerin silmiesi loisteessa,
mutta minä näin vain kolutun polun,
sinä lehtien peittämän.
Ja onko sillä väliä osuvatko nuo tiet
vielä myöhemmin yhteen.

Meidän on lopetettava nämä tapaamiset,
nämä haavat kantapäissä
me kuljemme eri reittejä -
vaikka meillä olisi sama määränpää
saavumme eri aikaan.
En näe porttia
näiden pimeyksiemme välillä.

Minun on nyt tehtävä omat lauluni
kun sinun äänesi on jo hiljentynyt.
Lukitsen sinut kirjahyllyyni
yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen.

Sitten minä uskallan seistä nurmikolla,
omassa pimeässä,
omin paljain jaloin,
yksinäni illassa joka ei enää tuoksu kirjoilta.