Jossain kohtaa sanataiteilijan luomisvoimaa tulee hetki, että on sanonut juuri riittävästi siihen hetkeen, siihen kohtaan tarinaa jota kirjoittaa. Tuo edellinen runo, jotenkin se tuntui punovan yhteen koko Unipuuharhan idean, teeman, motiivin, sydämen. Miten ihmeessä tästä voisi enää jatkaa!?
Sanat eivät hellitä, ne kiusaavat välittäjäänsä edelleen. Saavat muotoja ja järjestyksiä jotka tuntuvat oikeilta, hyviltä(kin). Mutta vaikka kuinka julkaisijaminä niitä pureskeleekin, ei niistä mikään ole yli kahteen kuukauteen osoittanut olevansa sen arvoinen että voisi kirsikkapuiden kukkien terälehtiä varistaa. Onko sitten syksy joka saisi jotain värikästä taas aikaan, en tältä värisokeudeltani sitä varmasti osaa sanoa.
Runoilija saattaa elää haaveissa, pyydystämiensä kalojen seurana. Saattelen valmiiksi tekemistäni sanoista kokoelmaa, ehkä se joskus valmistuukin. Mistä tietää jos näitä sanoja voisi lukea joskus paperiltakin. Ja uskon että jossain vaiheessa saan taas aikaan tekstiä joka ylittäisi oman blogijulkaisemisrajani. Tämä Unipuuharha kun on tarkoitettu pitemmäksi journaaliksi sanataiteilijan loputtomalla matkalla kohti itsensä ymmärtämistä. Kiitos sinulle kun olet lukenut!
