Jossain kohtaa sanataiteilijan luomisvoimaa tulee hetki, että on sanonut juuri riittävästi siihen hetkeen, siihen kohtaan tarinaa jota kirjoittaa. Tuo edellinen runo, jotenkin se tuntui punovan yhteen koko Unipuuharhan idean, teeman, motiivin, sydämen. Miten ihmeessä tästä voisi enää jatkaa!?
Sanat eivät hellitä, ne kiusaavat välittäjäänsä edelleen. Saavat muotoja ja järjestyksiä jotka tuntuvat oikeilta, hyviltä(kin). Mutta vaikka kuinka julkaisijaminä niitä pureskeleekin, ei niistä mikään ole yli kahteen kuukauteen osoittanut olevansa sen arvoinen että voisi kirsikkapuiden kukkien terälehtiä varistaa. Onko sitten syksy joka saisi jotain värikästä taas aikaan, en tältä värisokeudeltani sitä varmasti osaa sanoa.
Runoilija saattaa elää haaveissa, pyydystämiensä kalojen seurana. Saattelen valmiiksi tekemistäni sanoista kokoelmaa, ehkä se joskus valmistuukin. Mistä tietää jos näitä sanoja voisi lukea joskus paperiltakin. Ja uskon että jossain vaiheessa saan taas aikaan tekstiä joka ylittäisi oman blogijulkaisemisrajani. Tämä Unipuuharha kun on tarkoitettu pitemmäksi journaaliksi sanataiteilijan loputtomalla matkalla kohti itsensä ymmärtämistä. Kiitos sinulle kun olet lukenut!
Niitä odotellessa!
VastaaPoistaItse istuin eilen runon ja suven illassa Tallipihalla ja kuuntelin tekstejä, varsinkin eräs niistä teki minuun vaikutuksen, nuoren naisen runot Tsernobylistä..
Ehkei minusta ole saman tason runoilijaksi, niin monipuolisen upeaa oli tuo ilmaisu, mutta en aio hyljätä runoutta, vaikka en omaa puhdasta äänikorvaa.. Pysyttelen sitten rivitason laulajana,
mutta sinulta osaan odottaa mielenkiintoisia tekstejä!
Runous, siihen kun tottuu ja oppii niin siitä ei enää irti pääse :) Joten uutta pukkaa puolen vuoden sapatin jälkeen. Varmaan jossain välissä tsekkailen tuonne sinunkin blogiisi, oisko siellä ainakin hyviä kuvia tarjolla :)
VastaaPoista