Kerroksia

Ovi avautui, ja askelten ääni siirtyi kauemmaksi kolme neljäsosasekuntia kerrallaan. Kun oli varma että lähtijä oli ehtinyt nurkan taakse matkalla ties minne, hän juoksi polkupyöräsyvennyksen piilosta pysäyttämään oven ennen kuin se taas jysähtäisi lohduttomasti kiinni. Tällä kertaa ehti, tällä kertaa lähtijä tarvitsi isomman aukon saadakseen koko itsensä pihalle.

Hän antoi oven painua omaa vauhtiaan kiinni kun oli päässyt tuulikaapin lämpöön. Tuulikaappi oli iso, toisella puolella tilaa ties mille mutta nyt se oli tyhjänä. Sinne hän käveli odottamaan rappukäytävän valojen sammumista, ihan siltäkin varalta että ulos tulisi joku muukin tai lähtijä palaisi hakemaan unohtunutta bussikorttiaan tai lompakkoaan. Tai lapsiaan, tai lapsuuttaan, mistä sen tietää mitä ihmiset unohtavat.

Hiljaisuus, lopulta pimeyskin. Pihalta tulevassa valossa näki liikkua varovasti väliovelle, sen toiselle puolelle, kädellä jousen vetoa estellen ettei ovi paukahtaisi kiinni. Edessä hämärässä tuntematon arkkitehtuuri jota kohti oli mentävä. Reitti kääntyi vasemmalle, johdatti hissille ja sen ohi portaisiin. Varovaisin, äänettömin askelin ylöspäin, korvat valppaina kaikelle häiriölle. Hyvät kengät, niillä ei ollut mitään ristiriitaa noiden pintojen kanssa. Ensimmäinen porrastasanne. Ensimmäinen kerros, jonka ovien ohi oli mentävä nopeasti. Toinen kerros, kolmas. Kolmannessa kerroksessa joku oli vielä hereillä, kuului musiikkia tv:stä, radiosta tai mistä ihmiset sitä kuuntelevatkaan. Tuon kohdalla ei ehkä tarvinnut olla niin varovainen.

Kolmannen ja neljännen kerroksen välinen tasanne, ja jostain kuuluu yhtäkkiä avautuvan oven ääni. Seis! Alhaalta? Ei, ylhäältä! Käytävän valot syttyvät, ja hänen on pakko hiipiä nopeasti siihen nurkkaan minne ylemmästä kerroksesta ei näe. Ääni kuuluu kauempaa, ehkä viidennestä. Eihän tässä enempää kerroksia olekaan. Hissi liikkuu, ylöspäin. Ovi avautuu, pienen hetken päästä hissi valuu alaspäin ja ääni on nyt jarruttava, ei vetävä. Hissin ovi, väliovi, vaimeana ulko-ovi. Puoli minuuttia. Minuutti. Valot sammuvat. Ulko-ovi, valot, ja kaikki äskeinen uusintana päinvastaisessa järjestyksessä. Kun ylhäältä kuuluu kuinka asunnon ovi vedetään kiinni, ei kuulu enää muuta kuin veren kiihkeä rytmi korvissa. Ylin kerros olisi hyvä jättää tänään väliin.

Muutama minuutti sykkeen laskeutumista odottaen paikallaan pimeässä. Hämärässä. Elossa. Kädet hakevat taskusta jo välineen. Tahrivat nipun hennolla hiellä.

Jälkeenpäin olisi hyvä kerrata yksityiskohtia. Kapuamista entistä varovaisemmin ylimpään kerrokseen, omasta lupauksesta huolimatta. Äänien kuuntelemista postiluukkujen kautta. Niiden luukkujen raottamista äärettömän hitaasti, vihkosen työntämistä puolittain luukun sisään ja luukun laskemista äänettömästi alas pitämään paperia paikoillaan. Siirtymistä ovelta ovelle, eteenpäin ja alaspäin, koko ajan kaikki aistit nukkuvan suden tavoin avoinna ja hereillä. Kolme. Kuusi. Viisitoista. Mutta ilman mitään muistikuvaa hän oli lopulta takaisin tuulikaapissa, pyyhkien hikeä otsaltaan, kädet tyhjinä ja kosteina, kurkkimassa ulko-oven pienestä lasi-ikkunasta liikkuiko pihalla ketään.

Oman talon ulko-ovella olo alkoi olla jo huojentunut ja turvallinen. Kaksi kerrosta ylempänä, 38 portaan jälkeen, jopa helpottunut. Avain lukkoon, väylä auki, postiluukusta nippu parin päivän päästä vanhoja mainoksia suoraan paperinkeräykseen. Tänne ei kukaan ollut tuonut runoja.