Ratsia

Joulukuusi välkkyi sinisenä peruutuspeilissä.
Minulla oli tilaa pysähtyä,
avata ikkuna.

Puhalla tähän!
(Ja tämähän on sinun oma auto näköjään)

Olisiko parempi jos nousisit,
katselisit hetken aikaa
mihin päin kulkea.

Jos se matka on niin pitkä että tarvitset
näitä hevosvoimia,
palaat hakemaan ja suuntaat siiheen suuntaan.
Tässä kohtaa hetki raikasta ilmaa ei varmasti tee pahaa.

Eivät vieneet korttia.
Näkivät muuten vaan.
Ajan sinne minne valot palaa.

Itsepäisesti odotin että vuorokausi vaihtuu,
oli uusi ajatus valmiina huomiselle,
näkökulma joka tänään oli etuajassa.

Itsenäisesti huomasin
aika syö ajatuksia.

Riittääkö huomisia näille ajatuksille?

Palavat puut, palaavat

Kytken itseni kaapelikanavilta.
Hautaan sanani kuusen alle,
tai männyn jos se nyt on lähempänä.
En ota vastaan, vihtaan,
mihinkään puskaan,
komentoja olla osa tätä näytelmää.

Joko sauna on lämmin?
Joko on sulatettu pakkasesta viime juhannuksen lehdet,
kaadettu olutta kiuluun
pieksemään löylystä
menneen vuoden haju?
Tyhjennetty virtapankki ja USB?

Välillä on hyvä vain olla hiljaa
kuulla kuinka kenguru kuorsaa.

Ovat jalostuneet,
ovat jalostuneet nämä minun ajatukseni.
Niin kuin viini vanhenee tammitynnyrissä,
imee itseensä jalopuun aromin,
hengittää puun läpi itseensä tuoksun
jonka me juomme nenällämme
kun kumarramme lasiimme.

Taivaan läpi
lumihiutale kerää
kaiken mukaansa
ja muuttuu raskaaksi,
ei jaksa enää leijua.

Ovat jalostuneet,
ovat vaikeutuneet nämä minun ajatukseni,
niin kuin viini tyhjenee lasissani
yritän niitä ymmärtää.

Ihan vielä hetken aikaa,
viikko pari mitä näitä ajanjaksoja onkaan,
pelkääminen on sairautta.

Jeesus tule, oletko valmis?
Teimme Sinulle enemmän vettä missä kävellä.

Mikään ei

Vähitellen on tulossa se hetki
kun kissa ei enää putoa jaloilleen.

Arkkitehti ei nuku koskaan,

arkkitehti ei ole koskaan valveilla.

Loputtomia portaikkoja pitää suunnitella,

kaikki loputtomat ovat vain unta.

Tässä talossa on ovikoodi jota ei suunniteltu,

se rakennettiin jälkeenpäin.

Siitä alusta

kuusitoista askelmaa ylöspäin

ja tiedät että päästäksesi loppuun

minun on pitänyt suunnitella sinut.

Näkökulmia

Mihinkä suuntaan,
mihinkä päin,
nyt käännyn kun katsot
minua näin?

Vaihdan kameraasi optiikan
muutan sen kiikariksi
ja käännän toisin päin.

Poista linssit niin näet.

Kiitos kun kysyit!
Kaiken tämän keskellä
kun rakennan paperimassasta Kuu-laskeutujaa,
täydennän Sibeliuksen keskenjäänyttä,
puristan sielustani yhden tarinan
Muumiperheeseen
(jonka voi painaa harvinaiseen mukiin).

Kaikki maailman informaatio sataa syliini
eikä minulla ole sateenvarjoa sitä vastaan.

Tai sen puolesta.

Niin että hyvin voin jos kysytään.
Jos.

Välitestamentti

Jossain kohtaa sanataiteilijan luomisvoimaa tulee hetki, että on sanonut juuri riittävästi siihen hetkeen, siihen kohtaan tarinaa jota kirjoittaa. Tuo edellinen runo, jotenkin se tuntui punovan yhteen koko Unipuuharhan idean, teeman, motiivin, sydämen. Miten ihmeessä tästä voisi enää jatkaa!?

Sanat eivät hellitä, ne kiusaavat välittäjäänsä edelleen. Saavat muotoja ja järjestyksiä jotka tuntuvat oikeilta, hyviltä(kin). Mutta vaikka kuinka julkaisijaminä niitä pureskeleekin, ei niistä mikään ole yli kahteen kuukauteen osoittanut olevansa sen arvoinen että voisi kirsikkapuiden kukkien terälehtiä varistaa. Onko sitten syksy joka saisi jotain värikästä taas aikaan, en tältä värisokeudeltani sitä varmasti osaa sanoa.

Runoilija saattaa elää haaveissa, pyydystämiensä kalojen seurana. Saattelen valmiiksi tekemistäni sanoista kokoelmaa, ehkä se joskus valmistuukin. Mistä tietää jos näitä sanoja voisi lukea joskus paperiltakin. Ja uskon että jossain vaiheessa saan taas aikaan tekstiä joka ylittäisi oman blogijulkaisemisrajani. Tämä Unipuuharha kun on tarkoitettu pitemmäksi journaaliksi sanataiteilijan loputtomalla matkalla kohti itsensä ymmärtämistä. Kiitos sinulle kun olet lukenut!