Mitä jos tehtäisiin asioita vähän väärin päin? Tehdään tulkintoja ennen kuin on tulkittavaa? Tai no, ehkä tuo menee yli jo kaikista mahdollisista aidoista, tai vähemmän aidoista. Mutta tehdään työn kuva ensin, sen jälkeen vasta työ. Käytännössä muutenkin se kuva minun teksteissä on ennen tekstiä, joten eihän tämä mitään muuta.
Dah, useimmiten teksteihini syntyy (jos syntyy) otsikko vasta sen jälkeen kun teksti on valmis. Nyt keksitään sitten ensin otsikko, runon johdatus ajatukseen jos ajatusta oli alunperinkään.
Kuva, sana, nimi. Sana jää viimeiseksi, kun se on tärkein. Tai, kirjoitettu kuitenkin. Tai, ensimmäiseksi. Tai, keskelle, mutta eikö se silloin ole taas ensimmäinen. Tai.
Poronlihaa! Mutta sitä me/minä ei otsikoksi nyt laiteta, ei aiheeksi mutta kelpaa se kuvana, kevätauringossa räystään alla nestettään ilmastoon luovuttavat tulevat herkut. En ole kasvissyöjä.
Näillä eväillä, saa kommentoida, saa olla osa luovaa prosessia.
Eväät. Söin juuri illallista, eikä nyt ole nälkä. Järven jäällä hiihtolenkillä ei ollut eväitä mukana. Liian pieni vesi että sen päälle olisi tarvinnut ruokaa kantaa. Muutenkin olisi parempi syödä vähemmän, ei siirtyisi liikaa energiaa aivotyölle.
Eväät voi jättää syömättä. Kenen eväitä ne ovat jos niitä ei kukaan syö? Ei saisi tuhlata ruokaa. Afrikassa ei enää nähdä nälkää, syyllisyys tulee nyt jalanjäljen painosta.
Alamme lähestyä runon nimeä. En osaa vielä sanoa lähestymmekö eväitä vasemmalta vai oikealta. Tähän tulee kuva. Erämiehen reppu. Vanha, kulunut, nahkaiset hihnat hilseilevät. Harmaa; ruskea jos näkisi värit. Läppä, nyörit auki. Katsomme reppuun ylhäältä, silmiemme alle pimeään pussiin ahdettu kalamiehen eväät. Suola, voi ja ruisleipä. Kahvinpuruja pariin pannuun.
Entiset eväät? Menneet? Tuo kuva haluaa puhua vielä enemmän ennen kuin se alkaa puhuttaa. Otan aikalisän, voitelen ruisleivän.
Pyyhin kämmenselällä piimän pois huulilta ennen kuin se ehtii kuivua. Näillä pakkasilla ehtisi jäätyäkin.
Runon nimi tuli uuden kuvan kautta kiertotietä, mutta tuo aiempi pohdinta merkkasi latua: Kun eväät on syöty. Kierrän koivun toiselle puolelle vaihtamaan nimen kirjaimet paikoilleen.
Uusi kuva oli kuva jota ei ollutkaan. Käännyin vessassa peilikaapille tarkastamaan itseni, mutta kaapin ovet olivat auki. Tuubit, purkit ja partakone kuvatuksen kuvastuksen sijaan. Ensimmäisenä ajatuksena: tämä on se teema, idea. Toisena: kasaan rypistetty voipaperi repun pohjalla.
Ehkä teos on jo näissä kommenteissa. Ehkä teosta ei ole jos ei ole lukijaa. Onko tekijää? Teko jää. Tämä tahtoo tulla nyt valmiiksi, annan sen tulla. Ja sulaa kun kevään aurinko ei enää jaksa pysyä piilossa.
Mitä jos tehtäisiin asioita vähän väärin päin? Tehdään tulkintoja ennen kuin on tulkittavaa? Tai no, ehkä tuo menee yli jo kaikista mahdollisista aidoista, tai vähemmän aidoista. Mutta tehdään työn kuva ensin, sen jälkeen vasta työ. Käytännössä muutenkin se kuva minun teksteissä on ennen tekstiä, joten eihän tämä mitään muuta.
VastaaPoistaDah, useimmiten teksteihini syntyy (jos syntyy) otsikko vasta sen jälkeen kun teksti on valmis. Nyt keksitään sitten ensin otsikko, runon johdatus ajatukseen jos ajatusta oli alunperinkään.
Kuva, sana, nimi. Sana jää viimeiseksi, kun se on tärkein. Tai, kirjoitettu kuitenkin. Tai, ensimmäiseksi. Tai, keskelle, mutta eikö se silloin ole taas ensimmäinen. Tai.
Poronlihaa! Mutta sitä me/minä ei otsikoksi nyt laiteta, ei aiheeksi mutta kelpaa se kuvana, kevätauringossa räystään alla nestettään ilmastoon luovuttavat tulevat herkut. En ole kasvissyöjä.
Näillä eväillä, saa kommentoida, saa olla osa luovaa prosessia.
Eväät. Söin juuri illallista, eikä nyt ole nälkä. Järven jäällä hiihtolenkillä ei ollut eväitä mukana. Liian pieni vesi että sen päälle olisi tarvinnut ruokaa kantaa. Muutenkin olisi parempi syödä vähemmän, ei siirtyisi liikaa energiaa aivotyölle.
VastaaPoistaEväät voi jättää syömättä. Kenen eväitä ne ovat jos niitä ei kukaan syö? Ei saisi tuhlata ruokaa. Afrikassa ei enää nähdä nälkää, syyllisyys tulee nyt jalanjäljen painosta.
Alamme lähestyä runon nimeä. En osaa vielä sanoa lähestymmekö eväitä vasemmalta vai oikealta. Tähän tulee kuva. Erämiehen reppu. Vanha, kulunut, nahkaiset hihnat hilseilevät. Harmaa; ruskea jos näkisi värit. Läppä, nyörit auki. Katsomme reppuun ylhäältä, silmiemme alle pimeään pussiin ahdettu kalamiehen eväät. Suola, voi ja ruisleipä. Kahvinpuruja pariin pannuun.
Entiset eväät? Menneet? Tuo kuva haluaa puhua vielä enemmän ennen kuin se alkaa puhuttaa. Otan aikalisän, voitelen ruisleivän.
Pyyhin kämmenselällä piimän pois huulilta ennen kuin se ehtii kuivua. Näillä pakkasilla ehtisi jäätyäkin.
VastaaPoistaRunon nimi tuli uuden kuvan kautta kiertotietä, mutta tuo aiempi pohdinta merkkasi latua: Kun eväät on syöty. Kierrän koivun toiselle puolelle vaihtamaan nimen kirjaimet paikoilleen.
Uusi kuva oli kuva jota ei ollutkaan. Käännyin vessassa peilikaapille tarkastamaan itseni, mutta kaapin ovet olivat auki. Tuubit, purkit ja partakone kuvatuksen kuvastuksen sijaan. Ensimmäisenä ajatuksena: tämä on se teema, idea. Toisena: kasaan rypistetty voipaperi repun pohjalla.
Tästä. Kohta.
Ehkä teos on jo näissä kommenteissa. Ehkä teosta ei ole jos ei ole lukijaa. Onko tekijää? Teko jää. Tämä tahtoo tulla nyt valmiiksi, annan sen tulla. Ja sulaa kun kevään aurinko ei enää jaksa pysyä piilossa.
VastaaPoista