Sankarit

”Mitä sitten oikeastaan on runous?” kysyin kun tuntui että tärkeimmät kuulumiset oli jo vaihdettu ja olisi hyvä aika siirtyä siihen miksi nämä herrat tänne kutsuin. Pelkäsin myös että homma voisi luisua käsistä ja ilta muuttua yleiseksi juopotteluksi ja kortinpeluuksi, jos ei kissaa nopeasti nostettaisi pöydän päälle tanssimaan.

Pentti kaivoi norttiaskista uuden pötkön ja vilkaisi minua alta kulmien sitä sytyttäessään. Paavo kohensi lasejaan samalla kun raapusteli jotain paperille joita olin pöydälle levittänyt, ihan ajankuluksi.

”Runous? Mikset kysy samalla mitä on elämä? Joihinkin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Joihinkin ei edes vaikeita.” mumisi Pentti partaansa.

”Institutionaalisen vastauksen minä voisin sinulle antaa, mutta jotenkin tuntuu siltä että se ei ole se mitä sinä tuolla kysymyksellä haet.” kommentoi Paavo. ”Sanoja peräkkäin, allekkain, paperilla. Intention ja tulkinnan käsikynkkä ja talvisota. Tarkoitus ja tarkoituksettomuus. Kuljet kohti syvää päätä ystäväiseni. Toivottavasti uintitaitosi on vähintään välttävä.”

Pentti naurahti: ”Ei sentään maailma runoksi ole vielä muuttunut, kuten toivoitkin Paavo. Eikä runo maailmaksi.” Muminaa, pari ryyppyä (helppohan se kun kädet ei enää tärise). ”Mutta tosiaan, yksinkertaiseen kysymykseen on vain määrätön joukko monimutkaisia vastauksia joista mikään ei ole oikea.”

En minä mitään universaalia vastausta hakenut. En totuutta, lopullista ja tyhjentävää faktaa. Keskustelua oli pakko ohjata intiimin suuntaan, sitähän runous on: ”Mitä runous on teille? Miksi te kirjoititte?”

Hetken hiljaisuus, mitä nyt nortin tulipään sihinä ja kynän rahina aanelosella sitä sävyttivät. Tähän olisi sopinut raitiovaunun jytinä Manskulla taustamusiikiksi mutta olimme täällä missä raitiovaunut olivat vasta harkinnassa, syksyn ilta pimeä ja äänetön.

”Sanoja, ajatuksia, pakkomielteitä.” sai Paavo vihdoin sanottua, ”Jonnekin se paine on purettava, eikä kaikkea voi sanoa suoraan. Mitä olisikaan jos ei kukaan olisi keksinyt metaforaa! Kaaosta, tosin ei tämä taida kaukana olla nytkään.”

Pieni välähdys Pentin silmissä kertoi että nyt osuttiin lähelle: ”Järjestys on metafora sekin. Ei sitä oikeasti ole, on vain kaaos ja ainoa keino elää siinä on kehitellä kuvitelma jonkinlaisesta johdonmukaisuudesta kaiken keskellä. Tein virheen kun kuvittelin kommunismin sen järjestyksen nuotin löytävän. Tulkintaa vain sekin.”

Lasin täyttö, jäitä ei ollut tarjolla eikä kukaan niitä pyytänyt. Taskulämpimään oli totuttu jo elinaikana. Pentti jatkoi: ”Jossain vaiheessa kuvittelin jotain järjestystä sanoilla tekeväni. Se oli niitä kausia se.”

”Niitähän sinulla riittikin!” kommentoi Paavo, vaikka samaa mieltä ovat tutkijat hänenkin tuotannostaan.

”No, muutama kai. Sanoja voi pinota niin monella tapaa. Ja sehän siitä innostavaa tekeekin. Vaikka aina ei edes muista mitä milläkin on halunnut sanoa, aina voi keksiä uusia keinoja sen sanomiseksi, unohtamiseksi.”

Hiljaisuus. Kai sitten myöntymisen merkki. Puhelimen kello vilkutti mennyttä ja tulevaa, eikä tähänkään tilanteeseen vielä aikakoneappsia kukaan ollut kehittänyt. Sankareiden kirjaston laina-aika pian lopussa. Aika viimeisen kysymyksen.

”Millaista sitten on hyvä runous?”

”Se me, ystävä hyvä, katsotaan kortilla. Kortilla.” sanoi Paavo ja Pentti nyökkäili kaataen uutta lasillista kovaa vauhtia tyhjentyneestä pullosta.